12. syyskuuta 2017

Faktaa fiktion keinoin

Kertomuksellisessa eli tarinallisessa journalismissa kerrotaan todellisesta maailmasta käyttäen fiktiolle tyypillisiä kerrontakeinoja, kuten dialogia​, kohtauksia ja cliffhangereita. Tyypillisiä kertomuksellisuutta hyödyntäviä juttutyyppejä ovat esimerkiksi reportaasi ja henkilöjuttu. 

Kertomuksellisen journalismin ensisijaisena tavoitteena ei ole tiedonvälitys​​, vaan elämysten ​tarjoaminen ja ymmärryksen lisääminen. Kun perinteinen uutinen nojaa ​ajatukseen objektiivisesta tiedosta, kertomuksellisessa journalismissa ymmärretään, että eri ihmisten tulkinnat samasta tapahtumasta voivat olla hyvinkin erilaisia ja silti kaikki totta. Tämä ei saa ​silti ​johtaa totuuden hylkäämiseen. Tarinalliseen juttuun ei saa keksiä sisältöä, vaan kaikkien tosina esitettyjen tapahtumien ​​on pidettävä paikkansa yksityiskohtia myöten. Fakta ei saa livetä fiktion puolelle. 

Kertomuksellisista jutuista on yleensä löydettävissä voima ja vastavoima. Voima voi olla esimerkiksi kahden ihmisen välinen rakkaus, ja vastavoima suku, joka ei hyväksy suhdetta. Voima voi olla ihminen ja vastavoima päihderiippuvuus. Voiman ja vastavoiman välisestä dynamiikasta​ syntyy juttuun draaman kaari käännekohtineen. 

Siinä missä uutinen aloitetaan kertomalla tärkein asia ensin, tarinallisen jutun rakenne perustuu usein kronologiaan. Mielenkiinnon lisäämiseksi kronologia voidaan rikkoa: henkilöjuttua ei kannata välttämättä aloittaa päähenkilön syntymästä, vaan aloitukseen nostetaan jokin kiinnostava tapahtuma henkilön elämän varrelta, ja syntymään palataan vasta myöhemmin. 

Kertomuksellista journalismia tehtiin Suomessa jo ​1800- ja 1900-lukujen vaihteessa​. Esimerkiksi Juhani Aho ja Eino Leino olivat kirjailija​nuransa ohessa toimittajia ja kirjoittivat tarinallisia lehtijuttuja. 1900-luvun puolivälissä journalismi ammattimaistui ja uutisesta tuli tärkein juttutyyppi. 1980-luvulta alkaen tarinallista journalismia alettiin kehittää esimerkiksi Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä sekä City- ja Image-lehdissä. Viime vuosien tunnetuin suomalainen tarinallinen journalisti oli Helsingin Sanomien Kuukausiliitteen ​Ilkka Malmberg (1954—2016). 

Kertomuksellisten juttujen tekeminen on aikaavievää ja sen takia myös kallista. Niitä halutaan kuitenkin tehdä vastapainona nopealle ja pinnalliselle journalismille. Kertovan journalismin alalla on syntynyt myös start up -yrityksiä, kuten suomalainen verkkojulkaisu Long Play, joka julkaisee pitkiä ja tutkivia juttuja, usein yhteiskunnallisista aiheista. Jutut ovat käsitelleet esimerkiksi ihmiskauppaa, avustettua itsemurhaa, asunnottomuutta ja kaivostoimintaa.

29. lokakuuta 2015

Free-toimittajan juttu editoitiin pilalle

Julkisen sanan neuvosto ottaa käsittelyyn kantelun, jonka freelance-toimittaja on tehnyt juttunsa ostaneesta lehdestä. Toimittajan mielestä juttu oli kirjoitettu uusiksi, ja siinä oli kolme asiavirhettä, joista yksi oli se, että juttu oli laitettu hänen nimiinsä.

Kyseessä on ensimmäinen tämänkaltainen kantelu, jonka JSN ottaa käsittelyyn. Ja mielenkiintoinen tapaus onkin!

Itsekin free-juttuja kirjoittaneena ja useasti freelancereita kouluttaneena väitän, että tätä tapahtuu: juttuja editoidaan niin, että kirjoittaja haluaisi nimensä pois jutun yhteydestä. Harva vain arvaa purra ruokkivaa kättä varsinkaan näinä päivinä, kun työmarkkinoilla on tunkua.

Toisaalta tunnen myös ostajaväkeä ja tiedän, että toimitukseen tulee joskus niin viallisia tekstejä, että mikäli ne haluaa julkaista, ne on pakko kirjoittaa enemmän tai vähemmän uusiksi.

Spekuloinniksihan tämä menee, kun ei ole tarkempaa tietoa tapauksesta ja päätöstäkin saamme odotella ensi vuoteen. Silti: tämä voi olla itse kullekin oppimisen paikka.

Suomessa editointi mielletään edelleen turhan monessa lehdessä jutun loppukäsittelyksi, kieliasun viimeistelyksi. Oikein tehty editointi kuitenkin läpäisee koko jutuntekoprosessin. Se alkaa ideoinnista. Se elää dialogista. Se etenee vaihe vaiheelta ja johtaa siihen, että toimitukseen ei koskaan tupsahda deadlinepäivänä juttua, jota kukaan ei osannut odottaa. Saati joutuisi kirjoittamaan uusiksi.

13. syyskuuta 2015

Taiteilijaelämää


Luin päivän Hesarista Billie Holiday -dokkarin arviota ja jäin pohtimaan päätöslausetta.

Taiteilijaelämän romantisointi on jotenkin niin eilispäivää. Holiday toki elikin eilispäivää, ei sillä.

Luennoin kerran isolle sanomalehtiporukalle suurista suomalaisista tarinajournalisteista. Keskellä yleisöä kohosi käsi. "Oliko ne kaikki tosiaan juoppoja?" kysyttiin. Nielaisin. Taisivathan ne melko lailla kaikki olla. Paitsi että he kirjoittivat legendaarisia juttuja, heidän juttureissuistaan syntyi uusia, jopa vielä legendaarisempia metatarinoita.

Nyt suomalaisten journalistien parhaimmisto on professionaalia porukkaa. On työ ja on vapaa-aika. Porvarillinen perhe-elämä, joka eroaa tulkitsijasta. Jutut ovat ammattimaisempia, hiotumpia. Hitusen steriilimpiä, ehkä? Mitä tarkalleen ottaen oli journalismin professionalisoituminen? Pysyikö se tekstien tasolla vai nousiko se myös elämään?

(Ja mitä nyt tapahtuva journalismiprofession mureneminen tuo tilalle? Teksteihin harrastelijamaisuutta ja rosoa. Tuskin sitä taiteilijaelämää kuitenkaan.)

Ei toimittaja tietenkään ole taiteilijana verrattavissa suuriin kirjailijoihin (vaikka moni siitä haaveilee ja jotkut onnistuvatkin) tai muusikoihin. Tai vaikka näyttelijöihin. Veikkaan kyllä, että diivailu alkaa olla epämuodikasta useimmilla aloilla. Tuoreimmassa Kuukausiliitteessä oli Tuomas Kasevan juttu Antti Holmasta. Holman suuresti taiteilevia teatterikouluaikoja muisteltiin seuraavasti:
Näyttelijä Vesa Vierikko huomautti Holmalle kerran baarissa, kohteliaasti etäännytettynä, että "tällä alalla saa helposti mulkun maineen". 
Olisiko niin, että diivat ovat ennenkin olleet kollegojen silmissä mulkkuja, mutta yleisö on ruokkinut Suurta Taiteilijuutta?

Voiko olla taiteilija yhdeksästä viiteen ja mennä sitten kotiin lämmittämään makaroonilaatikkoa? Kumman uskottavuus kärsii enemmän?

Ja vaikka itsekin olen haaveillut siitä Suuresta Kirjailijuudesta, haluaisinko elää elämää, jota ei voisi erottaa tulkitsijasta?

Tässä porvarillisessa elämässä taitaa olla kärsimystä riittämiin.

19. elokuuta 2015

Klikki-inkku on klikkiotsikon viekas pikkusisko

Minä pidän Kodin Kuvalehdestä paljon. Se on laadukas lehti. Siellä on hyviä kirjoittajia ja etevä editointi. 

Mutta nyt.


Mitä sitten tapahtui, oli yllätys. Ilmaisu on kopioitu suoraan amerikkalaisesta mediasta. Se on meille tuttu arvostettu.com -kaltaisilta käännössivustoilta, joiden koskettavia juttuja linkkailemme ahkerasti somessa. 

Ilmaisu on kökköä kieltä, se ei istu luontevasti suomalaiseen suuhun. Se on klikkiotsikon viekas pikkusisko.

Ilkka Malmberg jakoi aikanaan journalismin kahteen lajiin lukijan tiedonintressin mukaan: uroita (tai poliittisesti korrektimmin luonnontieteilijöitä) kiinnostavat numerot ja yksiselitteinen, nopeasti sulava data, naaraita (tai hermeneutikkoja) tarina, tulkinta ja ymmärrys. Jako on yksinkertainen, mutta aika pätevä. Moni meistä tunnistaa kuuluvansa jompaankumpaan tyyppiin.

Somemaailmassa näyttäisi siltä, että klikkiotsikoilla houkutellaan urosjuttuihin, klikki-ingresseillä naarasjuttuihin. Klikkiotsikko ei ehdi herättää emootioita, se antaa koukkunsa heti: Onko tässä maailman rumin kala - katso kuva! Klikki-ingressissä taas herutetaan tunnetta. Tämänkin jutun otsikossa on jo isoja sanoja: kuolema, elämä. Ingressissä tarjotaan vähän enemmän konkretiaa: syöpä. Koskettava tarina luvassa. Selviytymistarinaksikin sitä on lupa odottaa. Ja sitten vielä YLLÄTYS!

Tarvitseeko Kodin Kuvalehden kaltaisen laatulehden todella langeta näin halpoihin konsteihin, jotka halveksivat lukijan omaa ymmärrystä? Antakaa meidän löytää tunteemme itse!

29. toukokuuta 2015

Miksi en pidä väliotsikoista?

Edellinen postaus ja sen esi- ja jälkipyykki saivat miettimään: mitä minulla on väliotsikoita vastaan?

Tarina. Se se on.

Prepatessani lastani biologian kokeeseen ymmärrän hyvin väliotsikon merkityksen oppikirjassa. Väliotsikon avulla aukeaman pituinen kappale jaetaan sopivan kokoisiin pikku palasiin. Väliotsikkoon nostetaan sitä seuraavan kappaleen olennainen sisältö. Näin esimerkiksi kokeeseen kertaaminen onnistuu, kun selailee vain väliotsikot.

Väliotsikko auttaa myös hahmottamaan esimerkiksi oman tutkimusraporttini rakennetta ja huomaamaan puutteita, mahdollista toistoa ja niin edelleen. Siis vallan mainio työkalu.

Mutta tarina. Tarina voi pahimmillaan kuolla väliotsikoiden takia. Väliotsikko ei toimi ääneen luetussa iltasadussa, miksi se toimisi tarinallisessa henkilöjutussa tai reportaasissa? Jos juttu etenee kronologisesti a:sta ö:hön, miksi minä haluaisin h:n kohdalla olevasta väliotsikosta kuulla jo etukäteen, mitä tapahtuu m:ssä? En halua spoilereita.

Ja koska suomalaiset toimittajat ovat erinomaisen hyviä kirjoittamaan uutisia ja käyttämään tärkeimmästä vähemmän tärkeään -järjestystä tai käsittelemään asioita blokeittain, tarinallinenkin aihe työnnetään turhan usein "uutistuutin" läpi samaan tuttuun muotoon, johon kuuluvat tietyt elementit: virke, virke, sitaatti -etenemismalli -- ja ne ryökäleen väliotsikot.