29. lokakuuta 2015

Free-toimittajan juttu editoitiin pilalle

Julkisen sanan neuvosto ottaa käsittelyyn kantelun, jonka freelance-toimittaja on tehnyt juttunsa ostaneesta lehdestä. Toimittajan mielestä juttu oli kirjoitettu uusiksi, ja siinä oli kolme asiavirhettä, joista yksi oli se, että juttu oli laitettu hänen nimiinsä.

Kyseessä on ensimmäinen tämänkaltainen kantelu, jonka JSN ottaa käsittelyyn. Ja mielenkiintoinen tapaus onkin!

Itsekin free-juttuja kirjoittaneena ja useasti freelancereita kouluttaneena väitän, että tätä tapahtuu: juttuja editoidaan niin, että kirjoittaja haluaisi nimensä pois jutun yhteydestä. Harva vain arvaa purra ruokkivaa kättä varsinkaan näinä päivinä, kun työmarkkinoilla on tunkua.

Toisaalta tunnen myös ostajaväkeä ja tiedän, että toimitukseen tulee joskus niin viallisia tekstejä, että mikäli ne haluaa julkaista, ne on pakko kirjoittaa enemmän tai vähemmän uusiksi.

Spekuloinniksihan tämä menee, kun ei ole tarkempaa tietoa tapauksesta ja päätöstäkin saamme odotella ensi vuoteen. Silti: tämä voi olla itse kullekin oppimisen paikka.

Suomessa editointi mielletään edelleen turhan monessa lehdessä jutun loppukäsittelyksi, kieliasun viimeistelyksi. Oikein tehty editointi kuitenkin läpäisee koko jutuntekoprosessin. Se alkaa ideoinnista. Se elää dialogista. Se etenee vaihe vaiheelta ja johtaa siihen, että toimitukseen ei koskaan tupsahda deadlinepäivänä juttua, jota kukaan ei osannut odottaa. Saati joutuisi kirjoittamaan uusiksi.

13. syyskuuta 2015

Taiteilijaelämää


Luin päivän Hesarista Billie Holiday -dokkarin arviota ja jäin pohtimaan päätöslausetta.

Taiteilijaelämän romantisointi on jotenkin niin eilispäivää. Holiday toki elikin eilispäivää, ei sillä.

Luennoin kerran isolle sanomalehtiporukalle suurista suomalaisista tarinajournalisteista. Keskellä yleisöä kohosi käsi. "Oliko ne kaikki tosiaan juoppoja?" kysyttiin. Nielaisin. Taisivathan ne melko lailla kaikki olla. Paitsi että he kirjoittivat legendaarisia juttuja, heidän juttureissuistaan syntyi uusia, jopa vielä legendaarisempia metatarinoita.

Nyt suomalaisten journalistien parhaimmisto on professionaalia porukkaa. On työ ja on vapaa-aika. Porvarillinen perhe-elämä, joka eroaa tulkitsijasta. Jutut ovat ammattimaisempia, hiotumpia. Hitusen steriilimpiä, ehkä? Mitä tarkalleen ottaen oli journalismin professionalisoituminen? Pysyikö se tekstien tasolla vai nousiko se myös elämään?

(Ja mitä nyt tapahtuva journalismiprofession mureneminen tuo tilalle? Teksteihin harrastelijamaisuutta ja rosoa. Tuskin sitä taiteilijaelämää kuitenkaan.)

Ei toimittaja tietenkään ole taiteilijana verrattavissa suuriin kirjailijoihin (vaikka moni siitä haaveilee ja jotkut onnistuvatkin) tai muusikoihin. Tai vaikka näyttelijöihin. Veikkaan kyllä, että diivailu alkaa olla epämuodikasta useimmilla aloilla. Tuoreimmassa Kuukausiliitteessä oli Tuomas Kasevan juttu Antti Holmasta. Holman suuresti taiteilevia teatterikouluaikoja muisteltiin seuraavasti:
Näyttelijä Vesa Vierikko huomautti Holmalle kerran baarissa, kohteliaasti etäännytettynä, että "tällä alalla saa helposti mulkun maineen". 
Olisiko niin, että diivat ovat ennenkin olleet kollegojen silmissä mulkkuja, mutta yleisö on ruokkinut Suurta Taiteilijuutta?

Voiko olla taiteilija yhdeksästä viiteen ja mennä sitten kotiin lämmittämään makaroonilaatikkoa? Kumman uskottavuus kärsii enemmän?

Ja vaikka itsekin olen haaveillut siitä Suuresta Kirjailijuudesta, haluaisinko elää elämää, jota ei voisi erottaa tulkitsijasta?

Tässä porvarillisessa elämässä taitaa olla kärsimystä riittämiin.

19. elokuuta 2015

Klikki-inkku on klikkiotsikon viekas pikkusisko

Minä pidän Kodin Kuvalehdestä paljon. Se on laadukas lehti. Siellä on hyviä kirjoittajia ja etevä editointi. 

Mutta nyt.


Mitä sitten tapahtui, oli yllätys. Ilmaisu on kopioitu suoraan amerikkalaisesta mediasta. Se on meille tuttu arvostettu.com -kaltaisilta käännössivustoilta, joiden koskettavia juttuja linkkailemme ahkerasti somessa. 

Ilmaisu on kökköä kieltä, se ei istu luontevasti suomalaiseen suuhun. Se on klikkiotsikon viekas pikkusisko.

Ilkka Malmberg jakoi aikanaan journalismin kahteen lajiin lukijan tiedonintressin mukaan: uroita (tai poliittisesti korrektimmin luonnontieteilijöitä) kiinnostavat numerot ja yksiselitteinen, nopeasti sulava data, naaraita (tai hermeneutikkoja) tarina, tulkinta ja ymmärrys. Jako on yksinkertainen, mutta aika pätevä. Moni meistä tunnistaa kuuluvansa jompaankumpaan tyyppiin.

Somemaailmassa näyttäisi siltä, että klikkiotsikoilla houkutellaan urosjuttuihin, klikki-ingresseillä naarasjuttuihin. Klikkiotsikko ei ehdi herättää emootioita, se antaa koukkunsa heti: Onko tässä maailman rumin kala - katso kuva! Klikki-ingressissä taas herutetaan tunnetta. Tämänkin jutun otsikossa on jo isoja sanoja: kuolema, elämä. Ingressissä tarjotaan vähän enemmän konkretiaa: syöpä. Koskettava tarina luvassa. Selviytymistarinaksikin sitä on lupa odottaa. Ja sitten vielä YLLÄTYS!

Tarvitseeko Kodin Kuvalehden kaltaisen laatulehden todella langeta näin halpoihin konsteihin, jotka halveksivat lukijan omaa ymmärrystä? Antakaa meidän löytää tunteemme itse!

29. toukokuuta 2015

Miksi en pidä väliotsikoista?

Edellinen postaus ja sen esi- ja jälkipyykki saivat miettimään: mitä minulla on väliotsikoita vastaan?

Tarina. Se se on.

Prepatessani lastani biologian kokeeseen ymmärrän hyvin väliotsikon merkityksen oppikirjassa. Väliotsikon avulla aukeaman pituinen kappale jaetaan sopivan kokoisiin pikku palasiin. Väliotsikkoon nostetaan sitä seuraavan kappaleen olennainen sisältö. Näin esimerkiksi kokeeseen kertaaminen onnistuu, kun selailee vain väliotsikot.

Väliotsikko auttaa myös hahmottamaan esimerkiksi oman tutkimusraporttini rakennetta ja huomaamaan puutteita, mahdollista toistoa ja niin edelleen. Siis vallan mainio työkalu.

Mutta tarina. Tarina voi pahimmillaan kuolla väliotsikoiden takia. Väliotsikko ei toimi ääneen luetussa iltasadussa, miksi se toimisi tarinallisessa henkilöjutussa tai reportaasissa? Jos juttu etenee kronologisesti a:sta ö:hön, miksi minä haluaisin h:n kohdalla olevasta väliotsikosta kuulla jo etukäteen, mitä tapahtuu m:ssä? En halua spoilereita.

Ja koska suomalaiset toimittajat ovat erinomaisen hyviä kirjoittamaan uutisia ja käyttämään tärkeimmästä vähemmän tärkeään -järjestystä tai käsittelemään asioita blokeittain, tarinallinenkin aihe työnnetään turhan usein "uutistuutin" läpi samaan tuttuun muotoon, johon kuuluvat tietyt elementit: virke, virke, sitaatti -etenemismalli -- ja ne ryökäleen väliotsikot.


Elävä artikkeli

Pääsin haastateltavaksi Suomen aikakauslehdentoimittajain liiton Lööppi-lehden tuoreimpaan numeroon, s. 20-21.

















En tullut pyytäneeksi juttua tarkistettavaksi etukäteen, ja niinpä se oikookin muutamat mutkat. Otetaan pari askelta takaisin.

Juttu perustui osin haastatteluun, osin SAL:in jäsenille pitämääni koulutukseen. Tekstissä ei tehdä eroa sen välille, puhunko verkkoartikkelista yleensä vai pitkistä, tarinallisista jutuista, jotka ovat erikoisalaani. Nämä ovat tietenkin kaksi aivan eri asiaa.

Kumoan seuravaaksi väitteitä, joita lehtijutussa esitän.

1) Teksti on tärkein.
Ei aina. Riippuu jutusta. Kaikissa jutuissahan ei ole edes tekstiä nimeksikään. Teksti on tärkein silloin, jos tehdään juttua, jossa TEKSTI ON TÄRKEIN. Lisäksi Story First -tutkimukseni osoitti, että pitkien ja tarinallisten digitaalijuttujen tekijät pitävät tekstiä tärkeimpänä. Nyt puhutaan siis Long Playn ja Atavistin kaltaisista julkaisuista.

2) Linkit kannattaa unohtaa.
Ajattomiksi pyrkivissä jutuissa kyllä, jos ei ole valmiuksia huoltaa ja ylläpitää niitä. Kuollut linkki raivostuttaa.

3) Väliotsikot kannattaa unohtaa. (EDIT)
Tarinallisessa jutussa myös printissä tämä on suositeltavaa. Väliotsikko katkaisee tarinan flown. Anfangi tai pelkkä tyhjä rivi toimii paremmin.

Jos taas lukijan ei odotetakaan keskittyvän ja lukevan juttua kronologisesti alusta loppuun, väliotsikot ovat ilman muuta paikallaan. Niiden pitää kuitenkin sitouttaa lukija välittömästi. Esim. klassisissa Poynterin  silmänliiketutkimuksissa on havaittu, että väliotsikoilla ei ole silti vaikutusta siihen, kuinka pitkälle lukija verkkojuttua lukee. Väliotsikko ei ole myöskään omiaan herättämään alun alkaenkin välinpitämättömän lukijan kiinnostusta, mutta saattaa napata juuri luopumassa olevan lukijan huomion. On myös tutkittu, että pienempi fontti lisää lukijan keskittymistä (kohtuuden rajoissa, tietenkin!). Tämä selittää osaltaan sen, että lukija voi hypätä isommalla, erottuvalla fontilla olevan väliotsikon yli, mikäli hän on keskittynyt leipätekstiin. Tämä on ainakin itselleni varsin tuttu ilmiö.

Summa summarum: kronologiselle, syventyneelle lukijalle väliotsikko voi olla turha tai jopa häiritsevä elementti, selailevalle ja silmäilevälle lukijalle taas koukku. Lukutapa riippuu olennaisesti juttuformaatista, mutta on Poynterin mukaan silti jossakin määrin pysyvä: mitä heikompi lukutaito ihmisellä on, sitä loikkivampi ja selailevampi on silmiensä liike.

Poynterin silmänliiketutkimusta avataan aika kivan populaaristi täällä. Toinen mielenkiintoinen silmänliiketutkimuksia referoiva postaus tässä.

(Ja kyllä, myönnettäköön: minulla on henkilökohtainen asenneongelma väliotsikoita kohtaan.)

4) Kommentointi on parasta siirtää sosiaaliseen mediaan.
Kyllä, jos tehdään tarinallista, ehyttä kokonaisuutta, jossa sivulla ei ole mitään muuta kuin ko. juttu. Kyllä joskus muulloinkin. Useammin ei.

5) On tärkeää tehdä juttu viraaliksi.
Ei tietenkään, jos se ei ole tarkoitus. Minulta kysyttiin, miten jutun saa helpoimmin leviämään: kylvämällä täkyjä hakukoneilleko? En itse pidä tätä viisaimpana keinona, joskin myönnän auliisti, etten tiedä asiasta valtavan paljon. Uskon kuitenkin somen voimaan ja siihen, että jos jutun halutaan leviävän kaikelle kansalle, viisainta on tehdä hemmetin hyvä juttu ja antaa sen levitä - sen sijaan, että yrittäisi laskelmoimalla laskelmoida, mihin Google tarttuu.

Jatketaan toki keskustelua, täällä tai vaikka sitten siellä Twitterissä.