2. marraskuuta 2017

Pitääkö juttu lopettaa onnellisesti?

Tarinallisessa journalismissa on monenlaisia koulukuntia, liittyen esimerkiksi siihen, kuinka paljon vapauksia kertoja voi ottaa päähenkilön ajatusten ja tunteiden raportoinnissa. Tai voidaanko useiden henkilöiden haastattelujen pohjalta luoda kuvitteellinen esimerkkihenkilö ja jos voidaan, pitääkö tästä kertoa heti jutun alussa vai riittääkö loppumaininta.

Lopetuksessakin on koulukuntaeroja. Amerikkalaiseen koulukuntaan kuuluu usko onnelliseen lopetukseen. Ellei onnea pystytä saavuttamaan, pitäisi lopetukseen saada edes toivo, noste.

Sitten on minun oma yhden naisen slaavilais-melankolinen koulukuntani, jonka mukaan joskus lopussa vituttaa.

Kirjoitin täällä aikanaan Mervi Juusolan hienosta Joka viides lapsi jää yksin -jutusta, joka päättyy suorastaan oksennuttavasti. Ei-onnellisen lopetuksen ei tarvitse silti olla ällöttävä tai shokeeraava. Usein riittää se, että lopetus jää ja jättää mietteliääksi.

Tästä oli hyvä esimerkki eilisen Hesarissa, jutussa, jossa kerrotaan pikkulasten vanhempien eroista. Heidi Väärämäen kirjoittama ilmiöjuttu siteeraa tutkimusta ja nojaa eri tasoisiin asiantuntijoihin: tutkijoihin, terapeuttiin ja kokemusasiantuntijaan.

Juttu päättyy kokemusasiantuntija Timon (nimi muutettu) pohdintaan:
Nyt erosta on kaksi vuotta. Timo näkee lastaan viikonloppuisin. Hänellä on uusi parisuhde, mutta perheen hajoaminen tuntuu edelleen pahalta.

”Meidän olisi pitänyt järjestää enemmän aikaa toisillemme opintojen ja työn kustannuksella, kun kriisi alkoi. Tärkeysjärjestyksen olisi pitänyt olla lapsi, parisuhde ja sitten vasta kaikki muu.”

Eropäätös on kaduttanut Timoa usein. Hän ajattelee, että teki väsyneenä hätiköidyn päätöksen.

”Kuvittelin, että olisin onnellisempi jonkun toisen kanssa. Nyt ajattelen, että olisimme varmasti olleet toisillemme ihan sopivat, jos vain olisin jaksanut katsoa pahimman pikkulapsivaiheen yli. Ei elämä olisi sellaista ikuisesti ollut vaan varmasti ihan hyvää.”
Lopetus on haikea ja aika lohdutonkin. Katumus on raskas tunne.

Toinen hieno esimerkki löytyy Kodin Kuvalehden numerosta 20/2017. Ulla Ahvenniemen kirjoittama elämäni tarina -juttu esittelee kolmen tyttären isän Henryn, joka eli kovan bisnesmiehen elämää, kunnes kuopus sairastui vakavasti ja elämään astui pelko ja epävarmuus.

Elämäni tarina -jutut ovat usein aika puhdasoppisia selviytymistarinoita. Henkilö kokee kovia, mutta selviää niistä ja lopetukseen saadaan yleensä positiivinen vire.

Tämän jutun viimeinen jakso menee näin:
Lääkärit sanoivat meille kesällä ennen Lainan toista kantasoluhoitoa, että vaikka mitä tehdään, on 70−80 prosentin mahdollisuus, että tämä päättyy huonosti.

En pysty olemaan ajattelematta sitä.

Olen yrittänyt kääntää saman asian niin, että on 20−30 prosentin mahdollisuus, että Laina selviää. Se kuulostaa jotenkin toiveikkaammalta.

Toisaalta, jos mahdollisuus saada juuri tämä vaikein leukemia on yhden suhde kuuteen miljoonaan, niin todennäköisyyksillä ei ole paljonkaan väliä.

Reilun puolentoista vuoden aikana Laina on ollut sairaalassa 244 yötä. Kun hän kuukausi sitten pääsi kotiin, sanoin, että hän saa ihan mitä vain, mikä on mahdollista järjestää.

"Isä, mennäänkö autopesuun?" Laina ehdotti.

Kun harjat pyörivät auton ympärillä, Laina seurasi hiljaa. Siinä me olimme ihan rauhassa, eikä kumpikaan lähtenyt sillä hetkellä minnekään.
Loppu on kaunis ja herkkä, mutta pohjavire on surumielinen. Lopetus jää avoimeksi, Lainan kohtalo ei ratkea vielä, vaan jäämme sietämään keskeneräisyyttä ja epätietoa.

Aika ajoin on oikein hyvä jättää lukijalle jutun päätteeksi epämukava olo.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti