Kävin eilen Helsingin Sanomien kutsuvieraana katsomassa Mustan laatikon. Kyseessä oli jo kymmenes toteutus, mutta minä olin katsomossa vasta ensimmäistä kertaa. Jutun juju yksinkertaistettuna: lehden tekijät nousevat lavalle kertomaan juttujaan ja jutuistaan. Kuulostaa äkkiseltään hivenen itsekeskeiseltä ja ehkä puuduttavaltakin, mutta 2,5 tuntia kului katsomossa nopeasti.
Journalistiset tapahtumat ovat yksi 2010-luvulla median perustoiminnan rinnalle nousseista ilmiöistä. Tanskalaisen pitkää journalismia julkaisevan Zetlandin liveillat nousivat Kööpenhaminassa suureen suosioon muutamia vuosia sitten, ja Yhdysvalloissa on nähty vastaavia toteutuksia. Suomessa Long Play järjestää kirjoittajakoulutuksia. Tällaisilla journalistisilla innovaatioilla haetaan uusia ansaintavirtoja ja toisaalta myös sitouttamista ydintuotteeseen. Eilenkin kuulimme esimakua jutusta, joka toimittajan mukaan julkaistaan Hesarissa ensi viikolla.
Mustan laatikon konseptin toimimisen edellytyksenä ovat tietenkin resurssit. Niitä tarvitaan ei yksin produktion toteuttamiseen, vaan myös juttuihin, joissa on oltava riittävästi pihviä nostettavaksi teatterin lavalle. Yhden päivän aikana toteutetusta rutiinijutusta ei synny suurta tarinaa, mutta pitkät juttuprosessit ja syvällinen erikoistuminen tuottavat sivuvirtoja, joille lehdessä ei välttämättä ole sijaa. Musta laatikko tarjoaa niille kanavan.
Toki narratiivinen journalismi on aina mahdollistanut sivuvirtojenkin kertomisen. Tarinallisissa jutuissa kulkee usein metataso, jolla kerrotaan jutun syntyprosessista. Monesti tutkivassa journalismissa tekoprosessi muodostaa koko jutun juonen.
Silti Musta laatikko tuottaa lisäarvoa, jota perinteisellä journalistisella tuotteella ei voida saavuttaa. Saimme eilen kuulla Einojuhani Rautavaaran kahden sävellyksen kantaesitykset. Musiikin ja Rautavaaran tutkija, kriitikko Samuli Tiikkaja oli saanut nuotit Rautavaaran ensimmäisen vaimon jäämistöistä. Pahvilaatikkolöydöstä voisi tehdä hienon multimediatarinan musiikkiupotuksineen, mutta me saimme kokea paikan päällä ainutlaatuisen hetken ja nähdä myös, mitä tällainen löytö aiheeseensa vihkiytyneelle tutkijalle merkitsee.
Rio Gandaran Etelä-Korean olympialaisissa ottamista kuvista ja videoista tuotettu teos takasi tehokkaan tunne-elämyksen, kun se esitettiin suurella valkokankaalla. Kännykät ja tabletit eivät pysty samaan voimaan.
Illan päätti kolmen toimittajan yhteistoteutus, jossa kukin seisoi iso- tai isoisoisänsä valokuvasuurennoksen edessä ja kertoi, mitä näille oli tapahtunut Suomen sisällissodassa. Kokonaisuus oli tyylikäs; vuorovaikutusta oli tehokkaan säästeliäästi, ja kohtalot silminnähden liikuttivat esittäjiä itseään. Tunteiden sävyt Teija Sutisen äänessä ja kasvoilla loivat intiimin kokemuksen kuin teatterissa parhaimmillaan.
Pienet jännitykset ja kompuroinnit vain tukivat esityksen autenttisuutta ja muistuttivat, mistä on kyse; seuranani ollut yleläinen jaksoi hämmästellä, mihin kaikkeen kirjoittavat toimittajat kykenivätkään.
Mustan laatikon kokonaisuus sekä puhdisti että kyllästi. Kertakaikkisen hienoa työtä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti